Lokakuu 2018
Performing Art Market -messuille Koreaan, kuten kai muillekin esittävän taiteen messuille ja markkinoille, saapuu paikalle massoittain toiveikkaita esityksien tuottajia ja myyjiä. Kaikilla on prepatut puheet, hymyt ja kiiltävälle ja paksulle synteettiselle säänkestävälle paperille – tai aikamme kuuman trendin mukaisesti uusiokartongille – korkealaatuisesti tuotettu markkinointimateriaali.
Tapahtuman ytimessä on omien edusryhmien valmistamien tuotteiden myynti. Messujen ohjelmisto on täynnä toinen toistaan korkealaatuisempia ja korkeilla tuotantoarvoilla valmistettuja esityksistä. Tietenkin sekaan on valittu myös muutama taiteeksi verhoiltu poliittinen pamfletti tai muuten vain häröpalloteos osoittamassa kuinka diversiteetti on tärkeää ja että olemme kaikki samaa perhettä, me ihmiset, me esittävän taiteen ja kulttuurin parissa työskentelevät ihmiset siis. Hymyt kestävät ja kohteliaisuuksia ja käyntikortteja kylvetään. Lopulta kuitenkin, viikon loppupuolella, sisällöstä ja laadusta riippumatta, esityksien katsomot ammottivat tyhjyyttään.
Päiväsaikaan pitchaajat pitchaavat pitchattavaksi prepattuja tuotantojaan tilassa, jossa vuoroaan odottavat vaan toiset pitchaajat. Oletettavasti paikalle on saapunut myös ostajia, mutta ostokset on todennäköisesti sovittu jo aikaisemmin ja nyt on vain hyvä hetki skoolata messujen suurimmat yleisöt keränneissä, eri taideverkostojen iltaisin järjestämissä verkostoitumishippaloissa, joista kyllä tulevaisuuden yhteistyökumppaneita löytyy ja varmoista tajunnanräjäyttävistä yhteistyökuvioista on myöhäisinä tunteina helppo sopia.
Jotenkin vahingossa messujen aikana jouduin olkapääksi useammallekin paikalle suurin toivein tulleelle pitchaajalle. Kuulin suurista toiveista ja suuresta pettymyksestä kiitokseksi siitä, että olin paikalla. En ole täysin varma, olivatko nämä pettymyksen purkauksetkin harjoiteltuja ja viimeiseen asti timantiksi hiottuja myyntityön viimeisiä oljenkorsia. Hienoja ja mielenkiintoisia hetkiä nämä kyllä olivat, mutta empatiani ei valitettavasti realisoitunut kylmäksi käteiseksi eikä kauppoja lopulta syntynyt.
Pääsin myös nauttimaan useammasta upeasta esityksestä. Muutaman näistä esityksistä näkisin mielelläni myös Suomessa, mutta jos teos on suunniteltu 4-vuotiaille katsojille, katsojatoive näytöstä kohden on 400 katsojaa ja työryhmässä on yli kymmenen henkilöä, ei taida tämä oikein kohdata maamme realiteettien kanssa, vaikka juuri tästä voisimme myös ottaa mallia.
Suomalaista sirkuskulttuuria maailmalle?
Itselleni alkuperäinen motivaatio matkaan lähdölle oli nähdä, kannattaisiko PAMS:iin tuoda tulevaisuudessa omia esityksiämme. Nyt PAMS:issa käyneenä en vieläkään ole siitä aivan varma. En varsinaisesti löytänyt mitään syytä, miksi tänne kannattaisi tulla, tai toisaalta miksi ei. Näin hienoja teoksia, joiden rinnalla omatkin tuotantomme seisoisivat ihan hyvin. Mietin, mitä PAMS:iin osallistuminen voisi esityksillemme tuoda? Lisää uusia yleisöjä? Kokemuksen osallisuudesta johonkin kansainväliseen kulttuuriverkostoon? Lisää lentomaileja?
Mutta lopulta, mitä lisäarvoa nämä tuovat ryhmämme tekemään taiteeseen? Onko meidän pakko leikkiä kansainvälistä esittävän taiteen leikkiä ollaksemme olevinaan olemassa kotimaassamme? Ja totta puhuen, jos saisimme rahoituksen esityksen vientiin PAMS:iin tai mihin tahansa muuhun esittävän taiteen myyntimessuun niin totta kai lähtisimme, sillä eihän meillä köyhillä taiteilijoilla oikeasti edes ole varaa valita, saati kompensoida taiteemme lentämisineen aiheuttamaa hiilijalanjälkeä.
Näen, että meillä on syntynyt maahamme hieno ja omalaatuinen sirkuskulttuuri, joka on tuntematon vielä valtaosalle maailmaa sekä valtaosalle suomalaisia. Kun ajassamme korkeassa arvossa on lähiruoka, alan kallistua kulmaan, jossa itse nostan korkeaan arvoon lähikulttuurin. En välttämättä enää usko, että on siistiä ja välttämätöntä mennä toiselle puolelle maailmaa esittelemään juttuja.
Meitä on maailmassa kuitenkin yli seitsemän miljardia ja jokainen meistä on ainutlaatuinen, joten on hankalaa nähdä, miten meidän erikoislaatuinen suomalainen nykysirkuksemme resonoisi jotenkin erityisen kaupallisella tavalla jossain muualla? Entä jos saisimme taiteemme resonoimaan oman ymmärtämämme ympäristön piirissä? Tekisimme lähitaidetta ja olisimme ylpeitä siitä, ettei meidän tarvitsisi hakea niin sanottua menestystä ensin maailmalta, ennen kuin olisimme olemassa omassa lähiympäristössämme. Samalla kyllä mielelläni toisin Koreasta tuon 4-vuotiaille suunnatun esityksen Suomeen ja Sirkus Supiaisen NÄYTTÄMÖ-teatteriin Joensuuhun – mutta jos esitys on tarkoitettu teattereihin, joissa on 400-800 katsojapaikkaa, ei NÄYTTÄMÖn 50-80 paikkaa taida oikein riittää.
Suuri kiitos Sirkuksen tiedotuskeskukselle, joka mahdollisti, että näin ja koin tämän kaiken. Oli loistava matka!
Lyhyitä videoita messuilta YouTubessa
Showcase: Gena Tango
Showcase: Art is a Potato
Short History of Circus Art